Kurssin aikataulu venähti hieman sisällöllisesti, mutta pääsimme sentään tarkastelemaan aiottuja teemoja.
Torstaina lähdettiin sananmukaisesti liikkeelle metropolin ja "liikkeen" erilaisista yhteyksistä: toisaalla liikkuva kuva ja kerronta; toisaalla liikkuva materia, liikkumisen tilat, tilojen liike, rahan liike, tavarain liike - ihmisten liike niin tilassa, tilasta, tilaan - fyysisesti, kulttuurisesti, mentaalisesti, rakenteellisesti. Kaikenkaikkiaan: liike globaalin metropolin eräänä perusominaisuutena. Katsoimme time-lapse baletin
Dubaista ja muutaman klipin Sergei Eisensteinin "Lokakuu"sta, missä näkyy suurkaupunkilaisen hajonnut kokemus ja montaasin tekniikka.
Eetu tarinoi taloudesta ja metropolin ja talouden yhteyksistä: "Jälkiteollisessa kapitalismissa, niin sanotussa tietokykykapitalismissa, taloudellisen kasvun keskeiseksi lähteeksi on tullut Robert Boyerin sanoin ”ihmisen tuottaminen ihmisen avulla”. Toisin sanoen myös teollisten tuotteiden (auton tai farkkujen) tuotantoketjussa on pääoman arvonlisäyksen kannalta olennaisinta yhteiskunnallisten suhteiden tuottaminen: kulutuksen luominen, joka on riippuvaista brändistä, asiakaslähtöisyydestä, kuluttajan välittömästä osallistumisesta tuotantoon. Kulutuksesta, kulutussuhteen tuottamisesta on tullut olennainen osa tuotantoa, kuten osoittavat lukuisat esimerkit IKEAsta tosi-tv:seen. Tuotekehittely, innovaatio on ”demokratisoitu” antamalla se yhä enemmän kuluttajien tehtäväksi tai ottamalla kuluttaja mukaan innovaatioita tuottavaan verkostoon (MIT:n Innovation Labin johtaja Eric von Hippelin kirja
Democratizing Innovation, nykyisen innovaatiotutkimuksen eräänlainen raamattu, kuvaa juuri tätä).
Tällöin keskeiseksi tuotantovoimaksi nousee suoraan työvoiman olemassaolo potentiaalisena tai mahdollisena, siis kykynä, yleisenä älynä ja koko elämään (sen tilaan ja aikaan) liittyvinä yleisinä ominaisuuksina. Nämä kyvyt, kuten kyky reagoida alati uusiin ärsykkeisiin, kyky kielen ja visuaalisen ilmaisun uutta luovaan käyttöön, kyky toimia erilaisten ihmisten kanssa ovat juuri sellaisia kykyjä, joita Walter Benjamin 1920–30-lukujen vaihteessa kuvasi metropolin elämänmuodolle ja suurkaupunkilaisen aistikäytännöille ominaisina piirteinä. Nyt nämä kyvyt ovat siirtyneet ns. vapaa-ajan alueelta suoraan työn piiriin, keskeisimmiksi työvoimalta odotetuiksi valmiuksiksi. Kuten Benjamin oivalsi, ne ovat myös aina luonteeltaan kollektiivisia, siis eivät yksilön vaan metropolin elämänmuodon ominaisuuksia.
Toisin sanoen työvoimaa ei voida paikantaa ja eristää mihinkään tiettyyn suljettuun tilaan eikä kenenkään yksilön ruumiiseen vaan työvoima, kyky tuottaa ”sijaitsee” avoimissa, kollektiivisissa verkostoissa. Tällöin metropolin tilasta työvoiman elämän tilana tulee kapitalistisen tuotannon kannalta keskeistä, mistä kertovat juuri kaupunkitilan hallintaan, sen julkisen ja yksityisen luonteen suhteen muutoksiin liittyvien kamppailujen ja keskustelujen lisääntyminen viime aikoina." (Ks
Eetun huomiot Ylioppilasteatterin tietotoimiston sivuilla.) Vilkaisimme Ellie Parker -elokuvaa, jossa havainnollistuu se miten ihmisen on pantava tunteensa ja minuutensa peliin.
Illalla katsottiin äänestyksen jälkeen Jim Jarmuschin "Night on Earth" - taksimatkoja Los Angelesissa, New Yorkissa, Pariisissa, Roomassa, Helsingissä. (Swallowtail Butterfly todettiin nähdyksi, samoin city of God - molemmat kelpo kuvia globaalista metropolista.) Päätteeksi selattiin nettiä ja erilaisia kaupunkipätkiä, kuten takaa-ajo San Fransiscossa "Bullit"ista, ja cinema verite kaahaus "Rendezvous" 250 km/h halki öisen Pariisin.
Perjantaina vielä pohdittiin alkajaisiksi sitä miten metropoli, ja liike, elokuvassa ilmenivät. Sitten tarkasteltiin tovi metropolin käsitettä - antiikin äitipolista, modernia teollisen kapitalismin suurkaupunkia, nykyistä globaalia metropolia. Nykyisen metropolin tunnuspiirteitä ovat ensinnäkin että sillä kuten kaupungilla ei ole selvää äärät, eikä (yhtä) selkeää keskustaa. Metropoli ei ole paikka, vaikka siellä voi olla paikkoja - mutta paikat eivät enää luonnehdi metropolista. Erityisten paikkojen, murteiden ja kulttuurien sijaan tulevat yhteiset paikat, "common places", yleiset paikat - latteudet ja teoria... metropoli on arvonmuodostuksen tila, samanaikaisesti tuotannon ja kulutuksen tila. Elämme kaikki metropolissa - olemme siis kaikki muukalaisia, jos määritelmän mukaan metropolin asukas on muukalainen.
Myös mietittiin metropolia ja dystopioita, eli kauhukuvia. Metropolin dystopiassa ihmisen tuottama toinen luonto, ihmisen luoma ja rakentama maailma ja teknologia, kääntyy ihmistä itesään vastaan. Samalla todellisuus ikäänkuin saastuu - aineellinen maailma saastuu, mutta myös ihmisen metntaalinen maailma sekä sosiaalisten rakenteiden maailma. Kiintoisa ajatus oli kuitenkin se, että modernin valtio-opin ja politiikan ja industrialismin uhka, anonyymi väkijoukko, ei niinkään ole metropolin uhka, vaan juuri väkijoukon vapaus ja anonymiteetti on metropolissa uhattuna. Klassinen esimerkki Friz Langin Metropolis - uudempia esim Rintaron ohjaama saman niminen animeelokuva, tai vaikka Blade Runner.
Ehdittiin myös miettiä itse teemaa, metropoli ja kontrolli. Eetu painotti sitä miten kaupunki ja metropoli perustaltaan on vapauden maaperää, "vapauden tekniikka", vapauden tilaa. Kontrolli tunkeutuu ihmisiin elämän tavaramuotoistumisen kautta, pakkona työhön - ja myös satunnaisena valvontana ja rajoituksina: "fyysisen erottamisen keinoja on kehitettävä, tarvitaan joustavampia ja luonteeltaan jatkuvia, dynaamisia erottelutekniikoita. Suora ulossulkeminen ei ole mahdollista, koska globaali metropoli tarvitsee myös matalapalkkaista työvoimaa. Koko kaupunkitilaa ei myöskään voida hallita kurin tekniikoilla, ruudukoiden, jakaen ja kaavoittaen kaikkea ennalta määrättyihin tarkoituksiin (”kaupungista ei voi tehdä luostaria”, kuten M. Foucault sanoo). Siksi on kontrolloitava pisteittäisesti, aina mahdollisin interventioin." (em. muistiinpanoista löytyy tämäkin tekstinpätkä.)
Jussi Vähämäki luennoi sitten otsikolla "Metropoli ja rituaalit". Jussi hahmotti kuvaa metropolista, metropolin ja kaupungin erosta - ja puhui sitten riiteistä ja rituaaleista, jotka ovat pikemmin keino tuoda epäjärjestystä (ulkoista, hallitsematonta) kuin luoda järjestystä (rajoittaa, hallita). Ote eräästä Jussin tekstistä:
Mitä riitti tekee?
Periaatteessa se kykenee rekisteröimään ja kohtaamaan minkälaisen kriisin tahansa (Kafkan eräässä vertauksessa leopardit hyökkäävät kesken uhritoimituksen temppeliin ja kaatavat uhrimaljat, tämä toistuu joitakin kertoja ja lopulta siitä tulee osa rituaalia), on sitten kyse toimintaa lamaannuttavasta epävarmuudesta, kauhusta tuntematonta kohtaan, yhteisöä tuhoutumisella uhkaavasta kriisistä tai minuuden hajoamisesta. Kuitenkin, kaikkein tärkeimmissä tapauksissa riitti ei ole tekemisissä jonkun erityisen uhkan tai vaaran torjumisen tai lapsen rauhoittamisen kanssa, vaan kokemuksen yleisten ehtojen, kokemuksen mahdollisuuden kanssa. Sen kautta ja suhteessa maailman loppuun ja oman paikan haihtumiseen avautuu tietoisuus itsestä ja omasta paikasta maailmassa. Kun kaikki se, mitä ihmisellä on muuttuu kriisissä epävarmaksi ja prekaariksi, rientää riitti apuun ratkaisua tuoden. Riitillä tai rituaalilla on terapeuttinen tehtävä, mutta ei siksi, että se rakentaisi muurin uhkaa vastaan, piirtäisi selkeän ja ylittämättömän rajan ystävän ja vihollisen, meidän ja muiden välille, vaan siksi, että se käy kriisin läpi hetki hetkeltä, kerta ja toistaa sen askel askeleelta muuttaen samalla sen etumerkin negatiivisesta ja hajottavasta, positiiviseksi ja rakentavaksi. Se jäljittelee äärimmäistä vaaraa, tislaa epäjärjestyksestä ja kaaoksesta järjestyksen. Sekä yhteiskuntaelämän katastrofi että yksilöllinen psyykkinen romahdus löytävät katastrofia jäljittelevästä riitistä jarrut eikä niiden nyt tarvitse sulkeutua ulos maailmasta (usein riitille on ominaista tilanteiden moniselitteisyys ja jatkuva heilahtelu tutusta outoon, oudosta tuttuun, oikeat valinnat paljastuvat vääriksi, perinteiset hyveet paheiksi, eikä vaarasta ole muuta ulospääsyä kuin vaaran itsensä hahmottama: jotkin Etelä-Amerikan intiaaniheimot kehottavat lapsiaan katsomaan painajaisensa loppuun). Riitti on siis malli, joka pidättelee kaaosta ja anarkiaa eikä karkota niitä. Sen ensimmäinen teko ei ole ulossulkeminen, kuten modernille politiikan teorialle niin rakkaalle suvereenille, jolle jopa ”poikkeustila” on jotakin muuta kuin anarkia tai kaaos; riitti kuljettaa kaaoksen ja kontingenssin rajoitettuun tilaan, mutta ei pystytä sitä vastaan muuria säilyttääkseen näin järjestyksen. Siksi riitti kenties vaatii yhä uudestaan myös kaikkien osallistumista ja yhteistä toimintaa.
Lopuksi ehdimme rupatella tovin siitä tarinasta ja kerronnasta. Jos Jussi oli kehottanut puheen sijaan katsomaan lauseita, ja panoraamisen kaiken hahmottamisen sijaan yksityskohtia ja rituaaleja, niin nyt puhuttiin sitten kuvan ja tarinankerronnan yhteydestä. Aristoteleen runousopista kuulemme että tarinalla on oltava alku, keskikohta ja loppu, ja että tarinankerronta on todellisuuden imitointia. Runoilija ei kuitenkaan kerro sitä mikä tapahtui, vaan sitä mitä voisi tapahtua. Runoilijalla pitää olla kuva, kohtaus, silmiensä edessä, kun hän sitä kertoo.
Edelleen Italo Calvinon "Kuusi muistiota alkavalle vuosituhannelle" teoksesta, joka käsittelee sitä miten uuden vuosituhannen teoksia pitäisi kirjoittaa, vilkaisimme erityisesti kohtia "Keveys", "Nopeus" ja "Näkyvyys" ("Täsmällisyys", "Moninaisuus" sekä kesken jäänyt "Consistency" - "Jääräpäisyys".) Myös Calvino lähtee kuvasta, ja erityisesti yhdestä kuvasta, jonka ympärille syntyy kuvien verkosto assosiaatioiden kautta: näin tarina kertyy. Keveydestä Calvino sanoo, että monimutkaisia ja raskaita asioita - ktuen todellisuus, maailman murheet - ei pidä katsoa suoraan, jolloin kivettyy ja jähmeettyy, vaan niistä heijastuvan kuvan kautta. Nopeudesta samoin sitä miten mieli likkuu niin monimutkaisten asioiden parissa, ettei se kykene niitä kaikkia hallitsemaan kokonaan. Tarvitaan olennaisuuksien tiivistämistä. Calvino kertoo Augusto Monterroson yhden lauseen tarinan: "Kun hän heräsi, dinosaurus oli vielä siellä."
Ja vielä Benjaminin ja antropologian ja etnografian myötä: tarinan kerronta on yhteisöllinen teko, se välittää kokemusta, se antaa "neuvoja", se kerrotaan seurassa, se kerrotaan jotta se voitaisiin kertoa uudelleen. "Muisti on eeppinen kyky".
Tehtävän laitan erilliseen postaukseen ettei se katoa tähän tekstin paljouteen.
